Vilma P. minun voimistelutarinani

Aloitin voimistelun alle kouluikäisenä. Harrastin montaa muutakin lajia, mutta nopeasti voimistelusta tuli se ykköslaji. Muistan ensimmäisen esityksen uimahalli-urheilutalolla. Meillä oli saparot ja turkoosi puku, jossa oli muutama keltainen tähti. Loppuasentonani oli sivuspagaatti, joka oli jo siihen aikaan lempiliikkeeni.
Muistan myös häivähdyksen siitä tunteesta, mikä minulla oli ensimmäisen voimisteluesityksen jälkeen. Jännitys oli vaihtunut innostukseen ja halusin matolle uudestaan. 

Voimistelujoukkueesta tuli kuin toinen perheeni. Kokoonpano vaihtui melko usein, oli Pantterililjat, Liljat ja Triliat, mutta silti tuntui aina, että joukkuetoverit olivat kuin siskoja ja parhaita ystäviä.

Eniten taisin rakastaa joukkuevoimistelussa aina esiintymistä, estetiikkaa ja koreografian tekemistä. Kaikki oheistoiminto pukujen, banderollien, nutturoiden ja glitterien suunnittelusta joukkueiltoihin, oli vähintään yhtä tärkeää kuin kilpaileminen – puhumattakaan loikkatreeneistä ja lattiabaletista. ;) 

Iso osa lapsuuteni ja nuoruuteni parhaista muistoista liittyy juuri voimisteluun, leireihin, kisamatkoihin ja tapahtumiin. Vaikka toki kisamenestys, hyvät pisteet, ykköskategoria ja bonukset, kutsut kisakalliolle ja kisat Tartossa olivat siihen aikaan kohokohtia, niin näin jälkikäteen sitä muistelee eniten ihmisiä.

Vietimme myös paljon vapaa-aikaa yhdessä joukkueen kanssa. Yksi kokonainen kesä treenattiin omia vanneohjelmia joukkuetoverini Nannen kanssa aamusta iltaan nurmikolla ja opettelimme myös kisavideolta lähes kaikkien finaaliohjelmien koreografiat ulkoa. Kun valmentajamme Hymy lähti Espanjaan vaihto-oppilaaksi, pidimme joukkueen ja joukkueen äitien kesken laavulla läksiäiset. Seurakunnan kummijoukkueena yksi vuosi oltiin Honkiniemessä viikonloppua viettämässä ja toisena mentiin moottoripyörien kyydissä Kauhajoelle piknikille. Koko joukkue kutsuttiin synttäreille ja pikkujouluihin, vuosia myöhemmin vielä polttareihinkin. Jaoimme yhdessä ilot ja surut. Välillä sitä tuli karvaita pettymyksiäkin. Itselleni esimerkiksi se, kun viikko ennen Nurmon SM-kisoja jalkateräni murtui ja jouduin seuraamaan sivusta.

Lopettaminen oli vaikea päätös, olihan voimistelu ollut puolielämää. Vaakakupissa oli kuitenkin monta tekijää, muun muassa se, että minua oltiin kysytty Helsinkiin mallitoimistoon. !5-vuotiaana siis lopetin voimistelun ja aloin kulkea viikoittain Helsingissä. Meni pitkään ennen kuin katsoin joukkuevoimistelua ollenkaan, koska siitä tuli niin haikea olo, sitä kaipasi elämään. Jopa niitä kaikkien ala-asteiden erittäin tutuiksi tulleita jumppasaleja!

Siinä vaiheessa, en vielä tiennyt, että ei voimisteluni siihen kokonaan jäisi. Se pohja, minkä sain voimistelusta, on ollut tärkeässä roolissa koko urallani. Ensin kymmenen vuoden ammattimallin urallani, sillä iso osa töistäni oli sporttikuvauksia. Seppälän tv-mainoksessa tein voimistelusta tuttuja vartaloliikkeitä ja piruetteja, Sport-lehden kuvauksissa hypin jättitrampoliinilla lähes harppeja ja Saksassa tein siltakaatoja toisensa perään mainoskuvauksissa. Huomasin, että vaikka kuvauksissa ei olisi sillä kertaa kysytty spagaatteja, oli voimistelussa opittu vartalonhallinta ehdoton vahvuuteni ja valttikorttini. Voimistelutaustani on varmasti vaikuttanut myös siihen, että kiinnostuin kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Nyt ammattibloggaajana, on tullut postattua esimerkiksi venyttelyvinkkejä, joten lapsuudenharrastuksesta on ollut tässäkin mielessä hyötyä ja iloa.

Nykyään jooga on rakas harrastukseni, mutta en tiedä olisinko innostunut siitä samalla tavalla, ilman voimistelutaustaani?! Tai välillä, mietin, onko juuri nuorena aloitettu kilpaurheiluharrastus se, joka on opettanut käytännössä tavoitteiden asettamisen tärkeyttä? Sitä, että menestys ei tule ilmaiseksi, vaan kovalla työllä ja harjoittelulla, kuka tahansa voi kehittyä ja saavuttaa unelmia ja onnistumisen tunteita. 

Joskus harjoituksiin meneminen tuntui mälsältä tai kesällä kotitreenien tekeminen turhauttavalta. Taisin sanoa useammankin kerran äidilleni, jonkun tosi rankan treenin jälkeen, että nyt haluan lopettaa. Onneksi en lopettanut. Nykypäivänä olen hyvin, hyvin kiitollinen siitä, että äitini tajusi viedä minut Kivistön yläasteelle ”testeihin”, ennenkö itse edes tajusin koko lajin olemassa oloa. Olen kiitollinen, että vanhempani olivat niin mukana harrastuksessani, kuskasivat minua Hyllykalliolta Seinäjoelle harkkoihin monta kertaa viikossa. Milloin ompelivat pukuun paljetteja yömyöhään tai tekivät eväitä kisamatkoille. Olen kiitollinen kaikille valmentajilleni Katrille ja Tiinalle, Hymylle, Tillalle, Annelle, Miiuskalle ja Minnalle. Jälkikäteen olen miettinyt myös sitä, miten uskomattoman paljon panosta ja aikaa te laitoitte meihin, kiitos! Ja tietysti kaikki joukkuetoverit, kiitos kaikista rakkaista muistoista ja jaetuista kokemuksista! Haluan myös kiittää Seinäjoen Voimistelijoita. Parempaa seuraa ja harrastuspaikkaa en olisi voinut kuvitella. Olin ja OLEN ylpeä, että sain olla osa näin hienoa seuraa!

Virpi T.- voimistelutarinani

Aloitin voimistelun Seinäjoen naisvoimistelijoissa pian kouluun mentyäni. Alkutaival oli huikea, kun Jaskarin Paulan johdolla voitimme joukkuevoimistelun Suomen mestaruuden tyttöjen 10–12 vuotta sarjassa Oulussa. 

Teimme myös matkan Saksaan 1978 isoille voimistelujuhlille; esiinnyimme monissa eri paikoissa, saimme asua osan matkasta paikallisten perheiden luona.  Maskotteina olivat ressu- koirat ja muistan kuinka tanssimme lattian täydeltä Saturday Night Feverin tahtiin upouudella Finnjetillä. Matka oli upea kokemus nuorelle tytölle.

Voimistelu jatkui Kalstelan Eilan, Ellun, tytöissä, aina Seinäjoelta poismuuttoon asti.
Voimisteluryhmät pysyivät suunnilleen samoina vuosien ajan ja Ellu piti Seinäjoen tason korkealla. Teimme mukavia kisa– ja näytösmatkoja ympäri Suomen, esiinnyimme monissa kekkereissä, teimme itsekin ohjelmia sekä saimme olla mukana monissa tanssillisissa muotinäytöksissä.

Yksi mieleen painuvista esityksistä on ollut Raija Riikkalan ohjaama kenttänäytös, missä muodostimme Sibeliuksen tahtiin Suomen lipun. Se kohahdus, kun yleisö ymmärsi mitä kentällä tapahtuu ja lippu alkaa liehua, ei unohdu. Ohjelmaa esitettiin Tampereen Suurkisoissa 1980, yleisurheilun MM–kisoissa 1983 Helsingissä ja Sveitsissä Gymnaestradassa 1982 hieman eri versioina. Oli mahtavaa olla osa monisatapäistä valiovoimistelijajoukkoa!

Voimistelu jatkui Helsingissä vuoden 1990 suurkisoihin, lisäksi ohjasin (sain jopa ohjata yhteistyössä pianistin kanssa!) ryhmiä Kallion naisvoimistelijoissa.
Elämä kuljetti takaisin Seinäjoelle ja jonkun aikaa pian paluuni jälkeen kävin Seinäjoen voimistelijoiden ohjatuilla ryhmätunneillakin.

Vaan huippu juttu – vuosi sitten, marraskuussa 2016, näin Ellun S–marketin pihassa ja voimistelun perään haikailtuani
Ellu kertoi jonkun Hymyn ohjaamasta ryhmästä nimeltään Kurtturuusut. Heti seuraavalla viikolla menin ryhmän alkuun kysymään paikkaa netin mukaan täydessä ryhmässä. Hymy heltyi pyyntööni ja siitä muutamien kuukausien päästä sain olla jo mukana kisamatkalla! Tanssillinen voimistelu on niin mun juttu…

Kohdallani on tapahtunut ihana paluu juurille!
On ilo ja kunnia olla osa upeaa naisjoukkoa loistavan ohjaajan luotsatessa meitä eteenpäin :) Hyvä SVO!

Kilpa-aerobicciä koko perheellä

Perheemme aerobic-elämä alkoi kun Aino 9 vuotiaana osallistui SVO:n esittelytilaisuuteen. Urheilutalolla oli mahdollisuus kokeilla mm. sirkustelua, telinevoimistelua ja aerobiccia. Aino tuli silmät loistaen kertomaan, että haluaa aloittaa aerobicin. No, harrastusta oli lähdetty etsimään eli heti otimme selvää miten aerobicciin pääsee mukaan ja sillä tiellä tässä ollaan. Aino oli heti hyvin innostunut lajista. Treenaamaan hän lähti aina innolla.

Aino on aina ollut tosi innostunut aerobicista. Treenaaminen ja kilpailureissut, vaikka ovatkin olleet raskaita, ovat olleet aina mieluisia. Tämä varmaan vaikutti paljon siihen, että kun Eini 12 vuotiaana kuuli starttibicistä eli aloittavasta aerobic-ryhmästä, hän halusi lähteä myös kokeilemaan samaa lajia. Eini oli harrastanut balettia ja jazz-tanssia, mutta hyvin nopeasti aerobic tuntui olevan hänellekin sopiva laji - äidin hämmästykseksi.

Meidän perheelle kilpaurheilu oli täysin uutta. Me vanhemmat olemme aina pitäneet erilaisesta liikkumisesta, mutta varsinainen kilpaurheilu oli vierasta. Aerobic on jo lajina vaativa, tarvitaan voimaa, nopeutta ja notkeutta. Ja sitten vielä pitää kilpailla ja estetiikkakin on osa suoritusta. Paljon on ollut opeteltavaa, mutta vähitellen olemme kaikki oppineet – ja paljon!

Ainon valmentajana on aina ollut Henni. Hennin kanssa on ollut muita valmentajia, mutta hänen valmennustyylinsä on tullut meille tutuksi. Henni on vaativa valmentaja, jonka tyyliin on myös meillä vanhemmilla ollut totuttelemista. Tulosta Hennin valmennuksella on kuitenkin tullut ja tytöt ovat hyvin tottuneet tyyliin. Hienoa valmennuksessa on ollut se, että perustreeniä on tehty niin, ettei loukkaantumisia, lihasongelmia tmv ole ollut.

Kilpailumatkat ovat olleet isompien tyttöjen mielestä parhaita juttuja kilpa-aerobicissä. Jo pienestä pitäen pienin sisko Anni on kulkenut kisamatkoilla maskottina koko porukalle ja hän on aina tunnollisesti kulkenut myös treenikuskina. Joinain iltoina on viety ja haettu Annin kanssa puolen tunnin välein isompia sisaruksia treeneistä. Välillä on leikitty lumikinoksissa ja taas jatkettu kuskausta. Jotenkin tuntui hyvinkin luontevalta, että hänkin halusi lähteä aerobiccaamaan kun Henni aloitti uuden Sitruunapippureiden ryhmän Annin ollessa 5-vuotias.

Suvi K. - voimistelu kantaa läpi elämän.

Liikunta monissa muodoissaan on kuulunut elämääni aina. Nuoruudessani harrastin monia lajeja samaan aikaan (mm. jalkapallo ja pesäpallo). Telinevoimistelu oli myös tärkeä harrastus joukkuevoimistelun ohella usean vuoden ajan. Joukkuevoimistelu on kuitenkin aina ollut lähinnä sydäntäni.

Olen voimistellut noin 6-vuotiaasta 15-vuotiaaksi saakka (vuodet 1984 - 1993) Seinäjoen naisvoimistelijoissa. Kisaamiseni ajoittui arviolta vuosille 1988 - 1993. Valmentajanani toimi usean vuoden ajan Ulla Peltoniemi (silloin os. Kyykkä). Muitakin valmentajia ja ohjaajia on vuosien varrella ollut.

Piirinmestaruuskisat taidettiin voittaa miltei aina. Paras sijoitukseni valtakunnallisesti on ollut hopeaa. Joukkueissa joissa olin mukana, ei kisattu välineillä. Muistan hyvin myös Helsingin suurkisat, ja Joensuussa järjestetyn valtakunnallisen tapahtuman, joiden kenttäohjelmiin osallistuin.

Olen löytänyt voimistelun nyt aikuisiällä uudestaan tanssillisen voimistelun parista – Kurtturuusuista. Tästä harrastuksesta olen äärimmäisen onnellinen.

Toinen tyttäristäni on voimistellut jo muutaman vuoden, ja toinen aloittanee ensi syksynä. Toivon, että kipinä lajiin säilyy. Joka tapauksessa voimistelu antaa loistavan pohjan kaikkiin urheilulajeihin, monenlaiseen liikkumiseen, ja kehon hyvinvointiin.

Voimistelu kantaa läpi elämän.

Kaija H. - Muisteluja Seinäjoen Voimistelijoista

Suurkisat Helsingissä 1990

 Oli vuosi 1964 elokuu, kun muutin Seinäjoelle aviomiehen ja kahden alle kouluikäisen pojan kanssa. En tuntenut tätä pientä Etelä-pohjalaista kaupunkia ollenkaan. Muutimme Itikanmäelle kerrostaloon, löytyihän sieltä juttuseuraa, sekä tietoa Seinäjoesta, tulevasta kotikaupungistani.

Berliinissä tuiskuua, mukana 17 voimistelijaa.

Lapsesta lähtien olen kuulunut Tampereella urheiluseuraan, siellä voimistelu tärkeimpänä. Muutettuamme aikuisina Järvenpäähän, myös sieltä löytyi Järvenpään Naisvoimistelijat, se oli hyvä väylä päästä sisään paikkakuntaan. Nyt, kun muutettuamme Seinäjoelle tiesin hakeutua Maakuntatalolle, jossa Naisvoimistelijat jumppasivat. Sali oli täynnä voimistelijoita, ohjaajana Eila Isoniemi, antaen tahtia tamburiinilla.

Alakerrassa olevassa uimahallissa jumpan jälkeen pääsin vielä paremmin tutustumaan pohjalaisiin naisiin. Siitä lähtien olen ollut Seinäjoen Voimistelijoiden uskollinen jäsen, ollut mukana jumppaajana, satujumppaohjaajana, johtokunnassa, kisoissa ympäri Suomea ulkomailla monessa Gymnaestradassa.

Nämä suuret kansainväliset voimistelutapahtumat ovat uskomattoman upeita tapahtumia ympäri Eurooppaa. Olla yhdessä erimaalaisten ihmisten kanssa, edustaa Suomea erityisesti omaa seuraa Seinäjoen Voimistelijoita. Nämä muistot sykähdyttävät ja lämmittävät mieltä erityisesti siitäkin syystä, että Seinäjoella syntynyt tyttäremme on saanut kipinän voimisteluun täällä ja vienyt sitä Hämeenlinnaan voimisteluseuraan. Ollut voimistelijana, ohjaajana sekä osallistunut myös Gymnaestradaan.

Voimistelu vaikuttaa edelleen elämääni, käyn Lady-jumpassa, toimin Uskollisuuden Killassa. Nämä 53 vuotta, jotka olen kuulunut Seinäjoen Voimistelijoihin ovat olleet antoisia, pitäneet yllä kuntoani, antaneet hyviä ystäviä, elämälle sisältöä. Haluan onnistella 90 vuotiasta hienoa seuraani, toivon sille myönteisiä tuulia tuleville vuosille. Hyvässä seurassa on hyvä liikkua.

Herning 1987

Henna H. ja Jenna H. - Elämäni pakkipari

Olin ihan varma, että minut valittiin. Äitini yritti toppuutella, että ei se ole varmaa että sinut valitaan. Vastasin topakasti, että olen ihan varma että minut valitaan, kun kerran Ulla oli pyytänyt minut testauksiin. Sitten tuli kirje, jossa kerrottiin, että minut oli valittu valmennusryhmään. Tuolloin en voinut arvata, mitä kaikkea se toisi tulleessaan. Monen monta harjoitustuntia, hikistä treeniä, itkua, kisamatkoja, mitaleja, esiintymisiä, onnea ja ystäviä.

Olen onnellinen, että löysin lajin, joka opetti minut joukkuetyöhön, millaista on olla osa joukkuetta, mitä on kun saavuttaa jotain, miltä tuntuu kilpailla, esiintyä ja loistaa. Kauhein tunne oli juuri ennen lavalla menoa. Monet kerrat sitä ajatteli, että ei tuonne voinut mennä ja mitä jos mokaa. Ulla lähetti meidät lavalle aina sanoin sisulla ja sydämellä. Kun musiikki alkoi, tuo pelon tunne katosi ja oli vuoro loistaa. Ohjelman aikana oli hieno kohdata joukkuetovereiden katseita. Niistä katseista loisti ilo ja osaaminen. Kun musiikki loppui ja tiesi että meillä oli mennyt hyvin, sitä tunnetta on vaikea sanoa mikä se oli. Sellaista tunnetta ei muualla voi kokea.

Tähän päivään nuo kaikki ovat hyviä muistoja mielessä. Mutta jotain tärkeämpää jäi noilta vuosilta, jotain muistoja parempaa. Ystävä, pakkipari, mun toinen puolisko, Pirkko, vaimo…. rakkaalla ystävällä on monta nimeä. Istuessamme muutama kuukausi sitten meillä iltaa kysyi naapurin poika ystäväni nimeä. Ystäväni kertoi nimensä, poika tuumaasi naureskellen… HÖ Henna ja Jenna. Voimistelimme monta vuotta samassa joukkueessa. Myöhemmin tapasimme yöelämässä ja vitsailimme että nyt aletaan valmentamaan yhdessä. Monet yhteiset jutut ovat alkaneet hulluista ideoista niin tämäkin. Valmensimme viisi vuotta yhdessä meille niin vieläkin rakkaita Minesia tyttöjä. Tuntui kauhealta lopettaa valmentaminen. Mietittiin, että mahdetaanko enää olla niin paljon yhteydessä? Nyt voisi nauraa… en kyllä sellaista päivää tiedä jolloin ei puhuttaisi puhelimessa. Voimistelua voimme siis kiittää ja syyttää siitä, että olen saanut viettää niin monta hullua ja hyvää, päivää, iltaa, hetkeä ja puhelinkeskustelua tämän minulle niin rakkaan ihmisen kanssa. Kiitos että olet olemassa <3

 

Essi H. - Voimistelusta tanssiin, harrastuksesta ammattiin

Voimisteluinto sydämessäni syttyi jo kauan ennenkuin itse ehdin harrastusta aloittaa. Isosiskoni harrasti joukkuevoimistelua Seinäjoen voimistelijoissa 90-luvun puolivälillä ja lapsuudestani saakka näin henkeäsalpaavia esityksiä erinäisissä voimistelutapahtumissa. Erityisen hyvin muistan Seinäjoen Voimistelijoiden joulunäytöksen Kampustalolla, jolloin teemana oli Pieni Merenneito. Tuolloin siskoni kiinnostus voimisteluun oli jo lopahtanut, mutta omani taas vahvistui entisestään. Mieleeni tallentui erityisesti Astrojen näyttävät esityskoreografiat ja olin varma, että noin minäkin osaan voimistella vielä joskus. 
Aloitin joukkuevoimistelun10-vuotiaana SVO:n Indigo-joukkueessa ja muistan yhä ensimmäiset treenini Seinäjoen Urheilutalolla. Olin jännityksestä kankeana ja kaikki harjoitteet tuntuivat vaikeammilta kuin olisin osannut kuvitella. Jalkapallopelaajan kankeudesta huolimatta, valkku Henni Takala, kuitenkin hyväksyi minut joukkueeseen. Armoton venyttelykuuri ja muiden tyttöjen tason kiinnisaaminen tuntui raskaalta, mutta sitäkin palkitsevammalta, kun kuulin, että pääsin heti seuraavan kauden kokoonpanoon. 

Ensimmäinen suuri onnistumisen kokemus oli saada soolo ohjelmassa, jossa suoritin kaurishypyn taivutuksella. Kyseinen liike oli pitkään lempiliikelistallani. Ensimmäiset SM-kilpailut olivat myös vaikean takana, kun tein päätöksen lähteä kisaamaan kuumeisena. Into matolle oli kuitenkin niin kova, etten halunnut missään nimessä jäädä kotiin lepäämään. Suoritus itsessään muistaakseni meni melko hyvin, mutta parhaiten muistan joukkueena tuon mielettömän yhteenkuuluvuuden tunteen. Koko joukkueen kanssa hassuteltiin kisojen jälkeen ja jokaiselle tytölle valmentajat olivat valmistaneet erityistittelin, joka kuvasti kyseistä joukkuelaista parhaiten. Sain omaksi tittelikseni ”Olarin”, sillä ilmaisuni oli kuulemma jotain Olarin voimistelijoiden laatuluokkaa. 

Lapsesta nuoreksi kehittyessä voimistelu antoi minulle paljon tukea ja vahvuutta, sekä fyysisellä, että henkisellä tasolla. Harrastin edelleen voimistelun ohessa jalkapalloa, joka piti kunnon ja ketteryyden yllä, mutta ahkeruuden, motivaation ja vaikeuksista selviämisen opin voimistelussa. 

Lajina joukkuevoimistelu on luonteeltaan ankaraa ja kehittyäkseen tavoitteellisesti on tehtävä valtavasti töitä. Mitä vanhemmaksi varttui, sitä enemmän myös tavoitteet ja treenimäärät kasvoivat, minkä kautta piti osata suunnata koko elämäntyylinsä harjoittelua tukevaksi. 

Indigo-joukkueen taival tuli lopulta tiensä päähän, jonka jälkeen myös piti sopeutua uuteen joukkueeseen. Indigon ja Ixian sekoituksesta syntyi Bluét-joukkue ja uusi valkku Anne Salo (nykyinen Tarpio) liittyi tutun Sanna Peltolan kanssa valmennukseen. Annen kautta saimme vielä lisää vinkkejä menestykseen ja treenien taso ja vaativuus lisääntyi entisestään. 

Treenasin tuolloin noin 6 kertaa viikossa ja parina päivänä viikossa menin voimistelutreeneistä vielä jalkapallotreeneihin samana päivänä. Tämän lisäksi viikonloppuisin oli usein leirejä, kilpailuja ja/tai jalkapallo pelejä/ turnauksia, jolloin kuormitus kasvavalle 14-vuotiaalle alkoi olla liikaa. Minulle kehittyi molempiin istuinkyhmyihin rasitusvammat ja lopulta jouduin laittaa stopin voimistelulle. 

Lopettamisen jälkeen kroppa alkoi palautumaan yllättävän nopeasti, mutta sisälle jäi tyhjyys. Joukkue jalkapallossa oli jotain toista kuin voimistelussa. Siellä ei jaettu iloa ja surua samalla tavalla tai vietetty yhteisiä vapaailtoja joukkuekavereiden kanssa yömyöhään, vaan mentiin suoraan kotiin ja pidettiin sopiva etäisyys joukkuelaisiin. Kavereiden lisäksi aloin kaivata lajin vartalotekniikkaa, välineitä ja tanssillisuutta. Seuraavan kauden paranneltuani vammoja, kuulin joukkuevoimistelun sarjamuutoksista ja että Bluét joukkueen tilalle tehdään kilpasarjaan Xarajoukkue, jonka treenimäärät ja tavoitteet olivat hieman löyhemmät. Ensimmäisen kauden pohdittuani, päätin lopulta mennä mukaan vielä uudestaan ja lopettaa jalkapallon. Silloin jos koskaan nautin voimistelusta täysin rinnoin, mutta opin myös paljon itsestäni. Joukkuekaverit olivat suurin osa edelleen tuttuja, ja uusiinkin joukkuelaisiin jäi syvä side. 

Mitä enemmän vartuin, aloin kuitenkin tunnistamaan piirteitä itsessäni, jotka eivät sopineet voimisteluun tai sen harrastamiseen. Halusin vain vartaloita, hyppyjä, nostoja, uuden luomista, kisa-adrenaliinia ja tanssillisuutta, mikä oli vain ehkä puolet lajia. Viimeisellä kaudellani Xarassa, aloitin tanssin harrastamisen kesäkurssin inspiroimana ja tajusin, että ”tämä se on mitä olen hakenut”. Lopetin voimistelun pitkän ja vaikean pohdinnan jälkeen ja kesti pitkään toipua ajatuksesta, etten tule todennäköisesti lajia enää harrastamaan. Jäin kaipaamaan monia asioita voimistelussa, mutta onneksi jokin tanssissa antoi minulle voimaa ja motivaatiota jatkaa siihen suuntaan, mihin olin päättänytkin kulkea. 

Tanssiessani opettajani näki monia hyötyjä voimistelutaustassani ja päätti lopulta sijoittaa minut koulun parhaaseen ryhmään. Tanssiharrastuksessa oli minulle kuitenkin paljon vaikeita uusia asioita: erilaiset liiketyylit, improvisaatio, tanssitekniikka ja nopeat sekä viikoittain vaihtuvat liikesarjat. Vaikeuksista ja joukkueen puutteesta huolimatta, puskin itseäni jatkamaan. Jälkeenpäin ajateltuna, tärkein piirteeni oli varmasti nimenomaan voimistelusta opittu kuri, keskittyminen ja motivaatio, joka kuljetti minua koko ajan eteenpäin ja auttoi minua jälleen saavuttamaan tason, joka aluksi tuntui mahdottomalta.

 Ilman yhteishenkeä ja joukkuetta opin myös työstämään tunteita ja vaikeuksia yksin. Vain vuoden tanssin harrastamisen jälkeen osallistuin ensimmäisiin ammattilaisten koetansseihin Seinäjoen kaupunginteatterilla ja hain tanssin ammatilliseen koulutukseen Tampereen konservatorioon samalla, kun pänttäsin ylioppilaskokeisiin. Jollain ihmeen kaupalla saavutin yhtäkkiä kaikki unelmani yhdellä kertaa: Valmistuin ylioppilaaksi, minut valittiin tanssijaksi Seinäjoen kaupungin teatterin suurmusikaaliin Dance of the Vampiresiin sekä pääsin opiskelemaan ammattitanssijaksi Tampereen Konservatorion kolmen vuoden koulutusohjelmaan. 

Olin onnesta soikeana, mutta todellinen muutos oli vasta alkamassa. Keväällä 2011 aloitimme Seinäjoen kaupunginteatterissa harjoitukset ja kaikki tuntui hyvin jännitävältä ja hienolta. Olin selkeästi työryhmän nuorin ja oli hyvin mielenkiintoista seurata kokeneempien tanssijoiden rutiineja sekä kuulla heidän ammattilaiselämästään. Lopulta syksyllä muutin Tampereelle ja aloitin opiskelun, mutta yritin hoitaa myös musikaaliharjoitukset Seinäjoella. 

Ensimmäinen vuoteni koulussa oli hyvin raskas, kun esitykset Seinäjoella alkoivat ja tanssissa treenimäärät ja vaikeustaso tuplaantuivat. Taisin olla jo burnoutin partaalla, mutta onneksi keväällä 2012 esityksiä alkoi olla Seinäjoella harvemmin ja pysyin koulussa edes nipin napin muiden perässä. Ensimmäisen vuoden keväällä osallistuin myös ensimmäistä kertaa luokkamme kanssa Showtanssin SM-kisoihin vierailevan opettajan koreografialla. 

Kokemus ja koreografian työstö yhdisti luokkaamme ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, aloin tuntea taas voimistelun tyyppistä joukkuehenkeä ja kaveruutta luokkatovereitani kohtaan. Myös kokemuseni Dance of the Vampiresmuskaalista jäi ikuisesti mieleeni, sillä en vielä tänä päivänäkään ole päässyt olemaan mukana yhtä mahtavassa, yhteisöllisessä ja samaan aikaan tanssillisesti haastavassa produktiossa. Sain myös etuoikeuden kokea solistin roolin paineet, mutta myös kiitokset sekä ohjaajan, että yleisön puolesta. 

Toisena ja kolmantena vuonna Tampereen konservatoriossa sain viimeinkin keskittyä täysin vain tanssiin. Tekniikkani kehittyi, löysin itsestäni paljon uusia voimavaroja, mutta myös työstettäviä heikkouksia. Voimistelukulttuurin kasvattamissa maneereissa ja kriittisyydessä oli aluksi erityisesti työstämistä, mutta mm. noutkeudesta paljon hyötyä. Samoihin aikoihin aloitin myös tanssin opettamisen, joka vuorostaan opetti sosiaalisia taitoja sekä antoi perspektiiviä omaan treenaamiseen. Mikä tärkeintä, tämän kaiken ohella sain myös elinikäisiä ystäviä luokkalaisistani, joiden kanssa kohtasimme elämän ja ammatinvalintamme ilot ja vaikeudet. 

En usko, että olisin selvinnyt vaikean koulun aiheuttamasta stressistä ilman mahtavaa tukiverkostoa, jota olin lähtenyt rakentamaan ympärilleni voimistelukavereista lähtien. Mikä ihaninta, sain myös vanhan joukkuetoverini Jatan samaan kouluun alemmalle vuosikurssille ja yhdessä autoimme toisiamme tässä ex-voimistelija-nykyinen tanssija-yhtälössä. Opinnäytetyökoreografiassani halusin myös käyttää hyödyksi meidän molempien voimistelutaustaa ja sainkin yllättävän hyvin yhdistettyä viisi tanssijaa, kolme eri tyylilajia sekä hieman voimistelua. Valmistuin koulusta keväällä 2014 ja lähdin töihin laivalle tanssimaan, minkä vuoksi muutin myös Helsinkiin. Laivatyön kautta tutustuin myös toiseen Seinäjoen ex-voimistelijaan, Riiaan, jonka kanssa löysimme paljon yhteistä. Riian avulla tutustuin myös Pakilan Voimistelijoihin, jonne lopulta pääsin valmentamaan laivakesän jälkeen. Kohtasin paljon uutta iloa, mutta myös haasteita pienissä ja isommissakin voimistelijoissa. 

Valmentamisen kautta opin jälleen myös enemmän itsestäni ja vastuun lisääntyessä, myös valmentajan paineista. Pakilassa oli kuitenkin mahtava työilmapiiri ja sain tukea valmennukseen ja suunnitteluun muilta valmentajilta, jos sitä tarvitsin. Kiinnyin ”omaan” joukkueeseeni kovin ja joka kerta, kun tanssijan työt veivät minua kauemmaksi valmennuksesta, minun oli todella vaikea tehdä päätöksiä. Innostuin myös erityisesti ohjelmakoreografioiden tekemisestä ja pääsinkin melko pian tekemään eri ikäisille joukkueille koreografioita. Jokainen koreografia oli myös omalla tavallaan erilainen projekti, sillä jokaisesta opin aina hirveästi uutta. 

Kouluttauduin myös jv-tuomariksi, joka antoi uutta perspektiiviä sekä koreografian tekoon, että valmennukseen. Kaksi vuotta Helsingissä ja Pakilassa vierähti hurjaa vauhtia ja lopulta viime vuoden syksyllä tanssi vei jälleen voiton: sain töitä Kansallisoopperalta ja pääsin Espanjaan vielä opiskelemaan lisää tanssia. Tuntui pahalta jättää valmennus kokonaan, vaikka sainkin tehdä vielä pari koreografiaa sekä Pakilaan, että Lappenrantaan. 

Nyt istun koneeni äärellä Espanjassa ja ihmettelen kuinka hyvin muistankaan kaikki voimisteluun liittyvät muistoni. Usein myös kiitän itseäni, vanhoja joukkuelaisiani, valmentajiani, kollegojani ja kaikkia seuroja joissa olen saanut voimistella tai töyskennellä, siitä kuinka vahvaksi ihmiseksi olen tämän elämän varrella voimistelun ansiosta kasvanut. Ilman voimistelun opettamaa kuria, kunnianhimoa, ahkeruutta ja näistä seuraavaa kiitollisuutta ja onnellisuutta, en uskoisi olevani tässä. Voimistelun kautta olen saanut elämääni parhaita ystäviä ja työkavereita, joiden kanssa olen saanut jakaa ainutkertaisia ja unohtumattomia kokemuksia. Nämä muistot sailyvät mielessäni ikuisesti.

Piia T. - Liikettä Syrämmellä!

Voimisteluharrastukseni Seinäjoen Naisvoimistelijoissa alkoi ala-astelaisena, kavereiden siivittämänä. Harjoituksissa oli mukava käydä, koska valmentajat olivat kannustavia ja positiivisia. Päällimmäisinä sydäntä sykähdyttävinä muistoina ovat näytökset, tapahtumat ja Gymnaestradan matka Amsterdamiin.

Sydämessäni on syvä kiitollisuus kasvattiseuralleni uralleni motivoinnista. Kaikki alkoi kolmekymmentä vuotta sitten, kun minua pyydettiin jumppaohjaajaksi pikkutytöille. Seura koulutti minua ja antoi mahtavat eväät kehittyä ohjaajaksi ja valmentajaksi.

Nyt nelikymppisenä Voimisteluliiton kouluttajana ja aktiivisena liikunnan sekä kasvatusalan ammattilaisena nöyränä niian, kiitän ja onnittelen upeaa 90 vuotiasta seuraa! Te seuran toimijat teette arvokasta työtä! Kuinka pitkälle kantavatkaan valmentajien kehut ja jokaisen voimistelijan henkilökohtaisten vahvuuksien löytäminen!

kuva Amsterdamin gymnaestradasta

Tuuli T.

Suhteeni voimisteluun on ollu alusta alkaen hyvin kirjava - voisin jopa kutsua viha-rakkaus-suhteeksi. Voimistelijaksi, tarkemmin kilpa-aerobiccaajaksi, kasvaminen on tapahtunut hyvin vaiherikkaasti, mutten silti vaihtaisi ainuttakaan turhautumisen tuskaa tai pettymyksen kyyneltä pois. Onnen hetkiä unohtamatta; niistä itselleni tärkeimpiä en ole kuitenkaan kokenut kisaparketin spottivaloissa kimalteleva kisapuku päällä. Ne hetket on koettu treenisalilla, hiukset vinksin vonksin ja hiki iholla, vaikka monesti yksilönä niin silti joukkueen kanssa. On ollut hauska huomata kuinka vuosien mittaan myös joukkuekavereiden ja valmennettavien onnistumiset ovat saaneet aikaan niin kovin aitoja ilon tunteita - kiljahduksia ja myös niitä kyyneleitä. 

Tiedän nykyään, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan rakkaudesta lajiin. Se on jotain sellaista, mikä on ainakin omaa elämääni rikastuttanut enemmän kuin mikään muu. Voimistelu on minulle opettaja, terapeutti, ystävä, tietenkin liikuttaja ja iso iso osa identiteettiäni. Paljon se on ottanut, mutta niin paljon enemmän antanut. Käteen on jäänyt mielettömiä muistoja, korvaamattomia ihmissuhteita, terveet ja liikunnalliset elämäntavat, joiden uskon kantavan pitkään ja lukematon määrä elämän kannalta tärkeitä oppeja; itselleni tärkeimpänä se, että - ihan oikeasti - määrätietoisesti töitä tekemällä pääsee eteenpäin ja voi saavuttaa niitä tavoitteitaan sekä unelmiaan. Niin, ja se, että jos satut laskeutumaan korkeasta hypystä toivotun punnerrusasennon sijasta ei-ihan-niin-hallitusti mahalle raajat komean leveässä X-asennossa, kuuluu silloin vain hymähtää, kerätä itsensä takaisin pystyyn, pyyhkäistä paidasta pois pölyisen salin lattian jäljet ja ponnistaa uuteen hyppyyn.

Voimistelu ei tule koskaan katoamaan elämästäni ja siitä olen varma. Tavalla tai toisella se tulee aina kulkemaan mukanani sinne kiikkustuolin keinutukseen saakka, vaikka sitten vain kauniina muistona. Kun oma voimistelu-urani on saatu taputeltua ihan maaliviivalle saakka, niin haluan jakaa toki vuosien varrella kertynyttä tietoa ja taitoa tulevaisuuden lupauksillemme, mutta myös toivon heidän löytävän sen aidon liikunnan, voimistelun, riemun, joka on minutkin kantanut läpi harmaimpienkin kivien. 

-Tuuli