keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Essi H. - Voimistelusta tanssiin, harrastuksesta ammattiin


Voimisteluinto sydämessäni syttyi jo kauan ennenkuin itse ehdin harrastusta aloittaa. Isosiskoni harrasti joukkuevoimistelua Seinäjoen voimistelijoissa 90-luvun puolivälillä ja lapsuudestani saakka näin henkeäsalpaavia esityksiä erinäisissä voimistelutapahtumissa. Erityisen hyvin muistan Seinäjoen Voimistelijoiden joulunäytöksen Kampustalolla, jolloin teemana oli Pieni Merenneito. Tuolloin siskoni kiinnostus voimisteluun oli jo lopahtanut, mutta omani taas vahvistui entisestään. Mieleeni tallentui erityisesti Astrojen näyttävät esityskoreografiat ja olin varma, että noin minäkin osaan voimistella vielä joskus. 
Aloitin joukkuevoimistelun10-vuotiaana SVO:n Indigo-joukkueessa ja muistan yhä ensimmäiset treenini Seinäjoen Urheilutalolla. Olin jännityksestä kankeana ja kaikki harjoitteet tuntuivat vaikeammilta kuin olisin osannut kuvitella. Jalkapallopelaajan kankeudesta huolimatta, valkku Henni Takala, kuitenkin hyväksyi minut joukkueeseen. Armoton venyttelykuuri ja muiden tyttöjen tason kiinnisaaminen tuntui raskaalta, mutta sitäkin palkitsevammalta, kun kuulin, että pääsin heti seuraavan kauden kokoonpanoon. 
Ensimmäinen suuri onnistumisen kokemus oli saada soolo ohjelmassa, jossa suoritin kaurishypyn taivutuksella. Kyseinen liike oli pitkään lempiliikelistallani. Ensimmäiset SM-kilpailut olivat myös vaikean takana, kun tein päätöksen lähteä kisaamaan kuumeisena. Into matolle oli kuitenkin niin kova, etten halunnut missään nimessä jäädä kotiin lepäämään. Suoritus itsessään muistaakseni meni melko hyvin, mutta parhaiten muistan joukkueena tuon mielettömän yhteenkuuluvuuden tunteen. Koko joukkueen kanssa hassuteltiin kisojen jälkeen ja jokaiselle tytölle valmentajat olivat valmistaneet erityistittelin, joka kuvasti kyseistä joukkuelaista parhaiten. Sain omaksi tittelikseni ”Olarin”, sillä ilmaisuni oli kuulemma jotain Olarin voimistelijoiden laatuluokkaa. 
Lapsesta nuoreksi kehittyessä voimistelu antoi minulle paljon tukea ja vahvuutta, sekä fyysisellä, että henkisellä tasolla. Harrastin edelleen voimistelun ohessa jalkapalloa, joka piti kunnon ja ketteryyden yllä, mutta ahkeruuden, motivaation ja vaikeuksista selviämisen opin voimistelussa. 
Lajina joukkuevoimistelu on luonteeltaan ankaraa ja kehittyäkseen tavoitteellisesti on tehtävä valtavasti töitä. Mitä vanhemmaksi varttui, sitä enemmän myös tavoitteet ja treenimäärät kasvoivat, minkä kautta piti osata suunnata koko elämäntyylinsä harjoittelua tukevaksi. 
Indigo-joukkueen taival tuli lopulta tiensä päähän, jonka jälkeen myös piti sopeutua uuteen joukkueeseen. Indigon ja Ixian sekoituksesta syntyi Bluét-joukkue ja uusi valkku Anne Salo (nykyinen Tarpio) liittyi tutun Sanna Peltolan kanssa valmennukseen. Annen kautta saimme vielä lisää vinkkejä menestykseen ja treenien taso ja vaativuus lisääntyi entisestään. 
Treenasin tuolloin noin 6 kertaa viikossa ja parina päivänä viikossa menin voimistelutreeneistä vielä jalkapallotreeneihin samana päivänä. Tämän lisäksi viikonloppuisin oli usein leirejä, kilpailuja ja/tai jalkapallo pelejä/ turnauksia, jolloin kuormitus kasvavalle 14-vuotiaalle alkoi olla liikaa. Minulle kehittyi molempiin istuinkyhmyihin rasitusvammat ja lopulta jouduin laittaa stopin voimistelulle. 
Lopettamisen jälkeen kroppa alkoi palautumaan yllättävän nopeasti, mutta sisälle jäi tyhjyys. Joukkue jalkapallossa oli jotain toista kuin voimistelussa. Siellä ei jaettu iloa ja surua samalla tavalla tai vietetty yhteisiä vapaailtoja joukkuekavereiden kanssa yömyöhään, vaan mentiin suoraan kotiin ja pidettiin sopiva etäisyys joukkuelaisiin. Kavereiden lisäksi aloin kaivata lajin vartalotekniikkaa, välineitä ja tanssillisuutta. Seuraavan kauden paranneltuani vammoja, kuulin joukkuevoimistelun sarjamuutoksista ja että Bluét joukkueen tilalle tehdään kilpasarjaan Xarajoukkue, jonka treenimäärät ja tavoitteet olivat hieman löyhemmät. Ensimmäisen kauden pohdittuani, päätin lopulta mennä mukaan vielä uudestaan ja lopettaa jalkapallon. Silloin jos koskaan nautin voimistelusta täysin rinnoin, mutta opin myös paljon itsestäni. Joukkuekaverit olivat suurin osa edelleen tuttuja, ja uusiinkin joukkuelaisiin jäi syvä side. 
Mitä enemmän vartuin, aloin kuitenkin tunnistamaan piirteitä itsessäni, jotka eivät sopineet voimisteluun tai sen harrastamiseen. Halusin vain vartaloita, hyppyjä, nostoja, uuden luomista, kisa-adrenaliinia ja tanssillisuutta, mikä oli vain ehkä puolet lajia. Viimeisellä kaudellani Xarassa, aloitin tanssin harrastamisen kesäkurssin inspiroimana ja tajusin, että ”tämä se on mitä olen hakenut”. Lopetin voimistelun pitkän ja vaikean pohdinnan jälkeen ja kesti pitkään toipua ajatuksesta, etten tule todennäköisesti lajia enää harrastamaan. Jäin kaipaamaan monia asioita voimistelussa, mutta onneksi jokin tanssissa antoi minulle voimaa ja motivaatiota jatkaa siihen suuntaan, mihin olin päättänytkin kulkea. 
Tanssiessani opettajani näki monia hyötyjä voimistelutaustassani ja päätti lopulta sijoittaa minut koulun parhaaseen ryhmään. Tanssiharrastuksessa oli minulle kuitenkin paljon vaikeita uusia asioita: erilaiset liiketyylit, improvisaatio, tanssitekniikka ja nopeat sekä viikoittain vaihtuvat liikesarjat. Vaikeuksista ja joukkueen puutteesta huolimatta, puskin itseäni jatkamaan. Jälkeenpäin ajateltuna, tärkein piirteeni oli varmasti nimenomaan voimistelusta opittu kuri, keskittyminen ja motivaatio, joka kuljetti minua koko ajan eteenpäin ja auttoi minua jälleen saavuttamaan tason, joka aluksi tuntui mahdottomalta.
 Ilman yhteishenkeä ja joukkuetta opin myös työstämään tunteita ja vaikeuksia yksin. Vain vuoden tanssin harrastamisen jälkeen osallistuin ensimmäisiin ammattilaisten koetansseihin Seinäjoen kaupunginteatterilla ja hain tanssin ammatilliseen koulutukseen Tampereen konservatorioon samalla, kun pänttäsin ylioppilaskokeisiin. Jollain ihmeen kaupalla saavutin yhtäkkiä kaikki unelmani yhdellä kertaa: Valmistuin ylioppilaaksi, minut valittiin tanssijaksi Seinäjoen kaupungin teatterin suurmusikaaliin Dance of the Vampiresiin sekä pääsin opiskelemaan ammattitanssijaksi Tampereen Konservatorion kolmen vuoden koulutusohjelmaan. 
Olin onnesta soikeana, mutta todellinen muutos oli vasta alkamassa. Keväällä 2011 aloitimme Seinäjoen kaupunginteatterissa harjoitukset ja kaikki tuntui hyvin jännitävältä ja hienolta. Olin selkeästi työryhmän nuorin ja oli hyvin mielenkiintoista seurata kokeneempien tanssijoiden rutiineja sekä kuulla heidän ammattilaiselämästään. Lopulta syksyllä muutin Tampereelle ja aloitin opiskelun, mutta yritin hoitaa myös musikaaliharjoitukset Seinäjoella. 
Ensimmäinen vuoteni koulussa oli hyvin raskas, kun esitykset Seinäjoella alkoivat ja tanssissa treenimäärät ja vaikeustaso tuplaantuivat. Taisin olla jo burnoutin partaalla, mutta onneksi keväällä 2012 esityksiä alkoi olla Seinäjoella harvemmin ja pysyin koulussa edes nipin napin muiden perässä. Ensimmäisen vuoden keväällä osallistuin myös ensimmäistä kertaa luokkamme kanssa Showtanssin SM-kisoihin vierailevan opettajan koreografialla. 
Kokemus ja koreografian työstö yhdisti luokkaamme ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, aloin tuntea taas voimistelun tyyppistä joukkuehenkeä ja kaveruutta luokkatovereitani kohtaan. Myös kokemuseni Dance of the Vampiresmuskaalista jäi ikuisesti mieleeni, sillä en vielä tänä päivänäkään ole päässyt olemaan mukana yhtä mahtavassa, yhteisöllisessä ja samaan aikaan tanssillisesti haastavassa produktiossa. Sain myös etuoikeuden kokea solistin roolin paineet, mutta myös kiitokset sekä ohjaajan, että yleisön puolesta. 
Toisena ja kolmantena vuonna Tampereen konservatoriossa sain viimeinkin keskittyä täysin vain tanssiin. Tekniikkani kehittyi, löysin itsestäni paljon uusia voimavaroja, mutta myös työstettäviä heikkouksia. Voimistelukulttuurin kasvattamissa maneereissa ja kriittisyydessä oli aluksi erityisesti työstämistä, mutta mm. noutkeudesta paljon hyötyä. Samoihin aikoihin aloitin myös tanssin opettamisen, joka vuorostaan opetti sosiaalisia taitoja sekä antoi perspektiiviä omaan treenaamiseen. Mikä tärkeintä, tämän kaiken ohella sain myös elinikäisiä ystäviä luokkalaisistani, joiden kanssa kohtasimme elämän ja ammatinvalintamme ilot ja vaikeudet. 
En usko, että olisin selvinnyt vaikean koulun aiheuttamasta stressistä ilman mahtavaa tukiverkostoa, jota olin lähtenyt rakentamaan ympärilleni voimistelukavereista lähtien. Mikä ihaninta, sain myös vanhan joukkuetoverini Jatan samaan kouluun alemmalle vuosikurssille ja yhdessä autoimme toisiamme tässä ex-voimistelija-nykyinen tanssija-yhtälössä. Opinnäytetyökoreografiassani halusin myös käyttää hyödyksi meidän molempien voimistelutaustaa ja sainkin yllättävän hyvin yhdistettyä viisi tanssijaa, kolme eri tyylilajia sekä hieman voimistelua. Valmistuin koulusta keväällä 2014 ja lähdin töihin laivalle tanssimaan, minkä vuoksi muutin myös Helsinkiin. Laivatyön kautta tutustuin myös toiseen Seinäjoen ex-voimistelijaan, Riiaan, jonka kanssa löysimme paljon yhteistä. Riian avulla tutustuin myös Pakilan Voimistelijoihin, jonne lopulta pääsin valmentamaan laivakesän jälkeen. Kohtasin paljon uutta iloa, mutta myös haasteita pienissä ja isommissakin voimistelijoissa. 
Valmentamisen kautta opin jälleen myös enemmän itsestäni ja vastuun lisääntyessä, myös valmentajan paineista. Pakilassa oli kuitenkin mahtava työilmapiiri ja sain tukea valmennukseen ja suunnitteluun muilta valmentajilta, jos sitä tarvitsin. Kiinnyin ”omaan” joukkueeseeni kovin ja joka kerta, kun tanssijan työt veivät minua kauemmaksi valmennuksesta, minun oli todella vaikea tehdä päätöksiä. Innostuin myös erityisesti ohjelmakoreografioiden tekemisestä ja pääsinkin melko pian tekemään eri ikäisille joukkueille koreografioita. Jokainen koreografia oli myös omalla tavallaan erilainen projekti, sillä jokaisesta opin aina hirveästi uutta. 
Kouluttauduin myös jv-tuomariksi, joka antoi uutta perspektiiviä sekä koreografian tekoon, että valmennukseen. Kaksi vuotta Helsingissä ja Pakilassa vierähti hurjaa vauhtia ja lopulta viime vuoden syksyllä tanssi vei jälleen voiton: sain töitä Kansallisoopperalta ja pääsin Espanjaan vielä opiskelemaan lisää tanssia. Tuntui pahalta jättää valmennus kokonaan, vaikka sainkin tehdä vielä pari koreografiaa sekä Pakilaan, että Lappenrantaan. 
Nyt istun koneeni äärellä Espanjassa ja ihmettelen kuinka hyvin muistankaan kaikki voimisteluun liittyvät muistoni. Usein myös kiitän itseäni, vanhoja joukkuelaisiani, valmentajiani, kollegojani ja kaikkia seuroja joissa olen saanut voimistella tai töyskennellä, siitä kuinka vahvaksi ihmiseksi olen tämän elämän varrella voimistelun ansiosta kasvanut. Ilman voimistelun opettamaa kuria, kunnianhimoa, ahkeruutta ja näistä seuraavaa kiitollisuutta ja onnellisuutta, en uskoisi olevani tässä. Voimistelun kautta olen saanut elämääni parhaita ystäviä ja työkavereita, joiden kanssa olen saanut jakaa ainutkertaisia ja unohtumattomia kokemuksia. Nämä muistot sailyvät mielessäni ikuisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti