keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Henna H. ja Jenna H. - Elämäni pakkipari

Olin ihan varma, että minut valittiin. Äitini yritti toppuutella, että ei se ole varmaa että sinut valitaan. Vastasin topakasti, että olen ihan varma että minut valitaan, kun kerran Ulla oli pyytänyt minut testauksiin. Sitten tuli kirje, jossa kerrottiin, että minut oli valittu valmennusryhmään. Tuolloin en voinut arvata, mitä kaikkea se toisi tulleessaan. Monen monta harjoitustuntia, hikistä treeniä, itkua, kisamatkoja, mitaleja, esiintymisiä, onnea ja ystäviä.



Olen onnellinen, että löysin lajin, joka opetti minut joukkuetyöhön, millaista on olla osa joukkuetta, mitä on kun saavuttaa jotain, miltä tuntuu kilpailla, esiintyä ja loistaa. Kauhein tunne oli juuri ennen lavalla menoa. Monet kerrat sitä ajatteli, että ei tuonne voinut mennä ja mitä jos mokaa. Ulla lähetti meidät lavalle aina sanoin sisulla ja sydämellä. Kun musiikki alkoi, tuo pelon tunne katosi ja oli vuoro loistaa. Ohjelman aikana oli hieno kohdata joukkuetovereiden katseita. Niistä katseista loisti ilo ja osaaminen. Kun musiikki loppui ja tiesi että meillä oli mennyt hyvin, sitä tunnetta on vaikea sanoa mikä se oli. Sellaista tunnetta ei muualla voi kokea.

Tähän päivään nuo kaikki ovat hyviä muistoja mielessä. Mutta jotain tärkeämpää jäi noilta vuosilta, jotain muistoja parempaa. Ystävä, pakkipari, mun toinen puolisko, Pirkko, vaimo…. rakkaalla ystävällä on monta nimeä. Istuessamme muutama kuukausi sitten meillä iltaa kysyi naapurin poika ystäväni nimeä. Ystäväni kertoi nimensä, poika tuumaasi naureskellen… HÖ Henna ja Jenna. Voimistelimme monta vuotta samassa joukkueessa. Myöhemmin tapasimme yöelämässä ja vitsailimme että nyt aletaan valmentamaan yhdessä. Monet yhteiset jutut ovat alkaneet hulluista ideoista niin tämäkin. Valmensimme viisi vuotta yhdessä meille niin vieläkin rakkaita Minesia tyttöjä. Tuntui kauhealta lopettaa valmentaminen. Mietittiin, että mahdetaanko enää olla niin paljon yhteydessä? Nyt voisi nauraa… en kyllä sellaista päivää tiedä jolloin ei puhuttaisi puhelimessa. Voimistelua voimme siis kiittää ja syyttää siitä, että olen saanut viettää niin monta hullua ja hyvää, päivää, iltaa, hetkeä ja puhelinkeskustelua tämän minulle niin rakkaan ihmisen kanssa. Kiitos että olet olemassa <3

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti