Aloitin voimistelun alle kouluikäisenä. Harrastin montaa muutakin lajia, mutta nopeasti
voimistelusta tuli se ykköslaji. Muistan ensimmäisen esityksen uimahalli-urheilutalolla. Meillä oli
saparot ja turkoosi puku, jossa oli muutama keltainen tähti. Loppuasentonani oli sivuspagaatti,
joka oli jo siihen aikaan lempiliikkeeni.
Muistan myös häivähdyksen siitä tunteesta, mikä minulla
oli ensimmäisen voimisteluesityksen jälkeen. Jännitys oli vaihtunut innostukseen ja halusin matolle
uudestaan.
Voimistelujoukkueesta tuli kuin toinen perheeni. Kokoonpano vaihtui melko usein, oli
Pantterililjat, Liljat ja Triliat, mutta silti tuntui aina, että joukkuetoverit olivat kuin siskoja ja
parhaita ystäviä.
Eniten taisin rakastaa joukkuevoimistelussa aina esiintymistä, estetiikkaa ja koreografian
tekemistä. Kaikki oheistoiminto pukujen, banderollien, nutturoiden ja glitterien suunnittelusta
joukkueiltoihin, oli vähintään yhtä tärkeää kuin kilpaileminen – puhumattakaan loikkatreeneistä ja
lattiabaletista. ;)
Iso osa lapsuuteni ja nuoruuteni parhaista muistoista liittyy juuri voimisteluun, leireihin,
kisamatkoihin ja tapahtumiin. Vaikka toki kisamenestys, hyvät pisteet, ykköskategoria ja bonukset,
kutsut kisakalliolle ja kisat Tartossa olivat siihen aikaan kohokohtia, niin näin jälkikäteen sitä
muistelee eniten ihmisiä.
Vietimme myös paljon vapaa-aikaa yhdessä joukkueen kanssa. Yksi kokonainen kesä treenattiin
omia vanneohjelmia joukkuetoverini Nannen kanssa aamusta iltaan nurmikolla ja opettelimme
myös kisavideolta lähes kaikkien finaaliohjelmien koreografiat ulkoa. Kun valmentajamme Hymy
lähti Espanjaan vaihto-oppilaaksi, pidimme joukkueen ja joukkueen äitien kesken laavulla
läksiäiset. Seurakunnan kummijoukkueena yksi vuosi oltiin Honkiniemessä viikonloppua
viettämässä ja toisena mentiin moottoripyörien kyydissä Kauhajoelle piknikille. Koko joukkue
kutsuttiin synttäreille ja pikkujouluihin, vuosia myöhemmin vielä polttareihinkin. Jaoimme yhdessä
ilot ja surut. Välillä sitä tuli karvaita pettymyksiäkin. Itselleni esimerkiksi se, kun viikko ennen
Nurmon SM-kisoja jalkateräni murtui ja jouduin seuraamaan sivusta.
Lopettaminen oli vaikea päätös, olihan voimistelu ollut puolielämää. Vaakakupissa oli kuitenkin
monta tekijää, muun muassa se, että minua oltiin kysytty Helsinkiin mallitoimistoon. !5-vuotiaana
siis lopetin voimistelun ja aloin kulkea viikoittain Helsingissä. Meni pitkään ennen kuin katsoin
joukkuevoimistelua ollenkaan, koska siitä tuli niin haikea olo, sitä kaipasi elämään. Jopa niitä
kaikkien ala-asteiden erittäin tutuiksi tulleita jumppasaleja!
Siinä vaiheessa, en vielä tiennyt, että ei voimisteluni siihen kokonaan jäisi. Se pohja, minkä sain
voimistelusta, on ollut tärkeässä roolissa koko urallani. Ensin kymmenen vuoden ammattimallin
urallani, sillä iso osa töistäni oli sporttikuvauksia. Seppälän tv-mainoksessa tein voimistelusta
tuttuja vartaloliikkeitä ja piruetteja, Sport-lehden kuvauksissa hypin jättitrampoliinilla lähes
harppeja ja Saksassa tein siltakaatoja toisensa perään mainoskuvauksissa. Huomasin, että vaikka
kuvauksissa ei olisi sillä kertaa kysytty spagaatteja, oli voimistelussa opittu vartalonhallinta
ehdoton vahvuuteni ja valttikorttini. Voimistelutaustani on varmasti vaikuttanut myös siihen, että
kiinnostuin kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Nyt ammattibloggaajana, on tullut postattua
esimerkiksi venyttelyvinkkejä, joten lapsuudenharrastuksesta on ollut tässäkin mielessä hyötyä ja
iloa.
Nykyään jooga on rakas harrastukseni, mutta en tiedä olisinko innostunut siitä samalla tavalla,
ilman voimistelutaustaani?! Tai välillä, mietin, onko juuri nuorena aloitettu kilpaurheiluharrastus
se, joka on opettanut käytännössä tavoitteiden asettamisen tärkeyttä? Sitä, että menestys ei tule
ilmaiseksi, vaan kovalla työllä ja harjoittelulla, kuka tahansa voi kehittyä ja saavuttaa unelmia ja
onnistumisen tunteita.
Joskus harjoituksiin meneminen tuntui mälsältä tai kesällä kotitreenien tekeminen turhauttavalta.
Taisin sanoa useammankin kerran äidilleni, jonkun tosi rankan treenin jälkeen, että nyt haluan
lopettaa. Onneksi en lopettanut. Nykypäivänä olen hyvin, hyvin kiitollinen siitä, että äitini tajusi
viedä minut Kivistön yläasteelle ”testeihin”, ennenkö itse edes tajusin koko lajin olemassa oloa.
Olen kiitollinen, että vanhempani olivat niin mukana harrastuksessani, kuskasivat minua
Hyllykalliolta Seinäjoelle harkkoihin monta kertaa viikossa. Milloin ompelivat pukuun paljetteja
yömyöhään tai tekivät eväitä kisamatkoille. Olen kiitollinen kaikille valmentajilleni Katrille ja
Tiinalle, Hymylle, Tillalle, Annelle, Miiuskalle ja Minnalle. Jälkikäteen olen miettinyt myös sitä,
miten uskomattoman paljon panosta ja aikaa te laitoitte meihin, kiitos! Ja tietysti kaikki
joukkuetoverit, kiitos kaikista rakkaista muistoista ja jaetuista kokemuksista! Haluan myös kiittää
Seinäjoen Voimistelijoita. Parempaa seuraa ja harrastuspaikkaa en olisi voinut kuvitella. Olin ja
OLEN ylpeä, että sain olla osa näin hienoa seuraa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti